Mitä hyperrealismi on?
Hyperrealismi on 1960-luvulla syntynyt taidemuoto, jossa pyritään valokuvantarkkaan esittämiseen maalaus- ja kuvanveistotaiteessa. Hyperrealismi ja fotorealismi mielletään usein samaksi asiaksi, mutta hyperrealismille on pelkän tarkan esittävyyden lisäksi ominaista draamallinen ja narratiivinen tarinankerronta, jossa pyritään tuomaan esiin erilaisia inhimillisen elämän ilmiöitä, tunteita ja tapahtumia, joiden avulla vieraannutetaan katsoja realistisesta vaikutelmasta. Hyperrealismissa on pop-taiteen piirteitä, sillä sen aiheina ovat usein arkiset tilanteet ja esineet. (Tieteen termipankki s.a.)
Hyperrealistisen taiteen kansainväliset huippunimet esillä
Näyttely on toteutettu yhteistyössä saksalaisen Institut für Kulturaustauschin kanssa. Näyttelyssä on edustettuna kaikki tärkeimmät hyperrealismin edustajat 1960-luvulta nykypäiviin. Kaiken kaikkiaan mukana on yli kahdenkymmenen taiteilijan teoksia. Mukana on Ron Mueckin ja Zharko Basheskin teoksia, jotka leikittelevät inhimillisellä mittakaavalla, Duane Hanssonin amerikkalaisen keskiluokan kuvausta sekä Marc Sijanin töitä, joissa kuvataan erilaisten, usein vähemmälle huomiolle jäävien ammattiryhmien edustajia sekä hämmästyttävällä tavalla alastomuutta ja inhimillistä lämpöä. Muita näyttelyssä esillä olevia keskeisiä taiteilijoita ovat muun muassa John DeAndrea, Mathilde ter Heijne, Sam Jinks, Tony Matelli, Patricia Piccini ja Jacques Verduyn. (HYPER s.a.)
Teosten äärellä
Teoksia voisi jokaista tutkia loputtomiin, sillä yksityiskohdat ovat hämmästyttävällä teknisellä taituruudella luotuja. Teosten tekemiseen meneekin todella paljon aikaa. Näyttelyssä esitetään mielenkiintoisia dokumenttivideoita teosten valmistamisesta eri taiteilijoiden kertomina ja heidän työskentelyään kuvaten.
Kiinnostavaa on myös tarkkailla, millaisia tunteita ne herättävät minussa katsojana sekä muissa katsojissa. Eläytyminen ja samaistuminen on hyvin voimakas sellaisen taideobjektin kohdalla, joka on lähes täydellisen todenkaltainen; suruun ja ahdistukseen menee sisään, taideteoksesta kuvastuva hellyys valtaa myös katsojan ja vesipisarat tuntee omalla ihollaan. Jotkut kanssakokijat olivat selvästi hämmentyneitä, toisia nauratti, joillakin näytti olevan inhon tuntemuksia. Mittakaavalla leikittely herättää huvittuneisuutta. Läsnäolon kokemus on voimakas.
Erikseen on vielä mainittava taitelijakaksikon Glaser/Kunzin elokuvallinen teos Jonathan (2009), joka on myös kasvojen liikkeen ja puheen tasolla hyperrealistinen. Jonathan on pyörätuolissa istuva, kipsattu mies, taiteenharrastaja, joka puhuu lakoniseen ja apaattiseenkin tyyliin puhelimessa jonkun kanssa taiteen hinnoitteluista ja teosten hinnoista. Teos kommentoi humoristisesti taidemaailmaa ja taidekauppaa. Se on syntynyt aikana, jolloin 2000-luvun pankkikriisi ja taidemarkkinoiden romahdus olivat pahimmillaan. Veistoksen kasvoihin heijastetaan video, joka luo kasvojen liikkumisen ja puheen illuusion. Ääni tulee taitavasti sijoitetusta lähteestä. Elokuvallinen teos on hämmästyttävän elävä. Se ottaa myös kantaa kuvanveiston perinteiseen staattisuuteen ja plastisuuteen haastaen ja päivittäen sitä. Teos on kuvanveistotaidetta, mutta samalla se on virtuaaliperformanssi.
Vaativa näyttely siirtää ja koota
Teoksien tarkkaa konstruktiota katsellessa ei voi olla miettimättä myöskään, miten suurta vaivaa vaatii niiden kuljettaminen näyttelystä toiseen. Ihokarvakaan ei saa irrota teoksesta tai kun vaikkapa teokseen kuuluva hiekkaranta tai lattian läpi tunkeutumisen illuusio tulee rakentaa aina samalla tavalla, taitelijan tarkan ohjeistuksen mukaan.
Tällaiset näyttelyt sopivat hyvin kulttuurialan opiskelijoille. Suosittelenkin vierailemaan esimerkiksi Tampereella Museo Milavidassa esillä olevassa Muodin huipulla -näyttelyssä, josta on julkaistu Xamkin Next -verkkolehdessä artikkeli.