Projekti toteutettiin yhdessä Salpalinja-museon ja Miehikkälän kunnan kanssa ja sen yhtenä lähtökohtana oli Salpalinjan säilytettävien korsujen rakenteellisen nykytilan selvittäminen. Projekti käynnistettiin syyskuussa 2018 ja se valmistui tammikuussa 2019.
Salpalinja
Yksi itsenäisyyteemme liittyvistä merkityksellisistä rakenteista on Salpalinja, joka rakennettiin läpi Kymenlaakson Suomenlahden rannikolta yhtenäisenä Luumäelle saakka.
Sieltä puolustuslinja jatkuu edelleen katkonaisena järvikannaksien ja tiesuuntien puolustusasemina aina Savukoskelle saakka.
Parhaiten Salpalinjaan pääsee tutustumaan Salpalinja-museossa, joka sijaitsee Miehikkälässä.
Salpalinja rakennettiin pakkotilanteessa toisen maailman sodan aikana 1940-44. Se on suurin koskaan itsenäisyyden aikana Suomessa toteutettu rakennushanke, jossa rakentajia oli mukana enimmillään noin 35000 siviiliä ja muonittamassa noin 2000 lottaa.
Salpalinjan rakenteita ei onneksi koskaan tarvinnut testata sodassa, mutta se ei pienennä linjan merkitystä.
Kaiken kaikkiaan kokonaisuus sisälsi noin 760 kantalinnoitetta, teräsbetonikorsuja, ampumapesäkkeitä, tykkiasemia ja luolastoja, noin 3000 puurakenteita kenttälinnoitetta, 225 km panssariestettä, yli 300 km piikkilankaestettä sekä noin 350 km taistelu- ja yhdyshautoja.
Linnoitustyössä kehitettiin merkittävästi rakennustekniikkaa kuten esimerkiksi tarkkuuslouhintaa, elementtimuottien käyttöä ja talvibetonointia. Linnoitustöitä suunnittelemassa ja toteuttamassa olivat Suomen parhaat rakentamisen asiantuntijat. (Oinonen & Tolmunen, 2005)
Suomessa on tällä hetkellä seitsemän Unescon maailmanperintökohdetta ja näihin kuuluu esimerkiksi Suomenlinna. On toivottavaa, että Salpalinja hyväksytään jossain vaiheessa tähän joukkoon, niin merkittävästä kokonaisuudesta on kysymys.
Joka tapauksessa osia Salpalinjasta tullaan varjelemaan ja osittain myös kunnostamaan kuitenkin ottaen huomioon rakenteiden aitous ja alkuperä eli autenttisuus.
Rakentamisesta
Opiskelijaryhmien projektitöissä perehdyttiin korsujen rakennustekniikkaan. Samalla dokumentoitiin vanhaa arkistoitua materiaalia sähköiseen muotoon.
Salpalinja-museon alueella Miehikkälässä sijaitsevat korsut ovat betonirakenteisia, joten selvityksessä keskityttiin teräsbetonisten pallo-, miehistö-, konekivääri- ja panssarintorjuntakorsujen rakenteisiin ja rakentamiseen. Korsut ovat kriisiajan rakenteita, eikä niitä ole suunniteltu pitkäaikaiseen asumiskäyttöön.
Korsut on rakennettu maastoon ja niiden asema on harkittu tarkkaan sotateknisestä näkökulmasta. Näin ollen ne eivät sijoitu välttämättä rakennusteknisestä lähtökulmasta optimaaliseen paikkaan tai korkeusasemaan.
Rakennusteknisesti korsut rakennettiin aikansa hyvillä rakennustavoilla ja niissä käytettiin toimivia mutta myös innovatiivisia ratkaisuja. Rakenteiden suunnitteluun ja myös itse rakentamiseen osallistui lukuisa joukko rakentamisen parhaita asiantuntijoita sekä kotimaasta että naapurimaasta Ruotsista.
Salpalinjan rakentamista johti linnoitustoimisto Myllykoskella. Toimisto koostui noin 400 sotilas ja siviilihenkilöstä. Toimistossa työskenteli rakennusmestareita, insinöörejä, sekä pioneeriupseereita. Salpalinjan rakensi niin kutsutut armeijakuntien työprikaatit.
Kantalinnoitustyöt käynnistyivät kesällä 1940. Jatkosodan aikana linnoitustöiden täydennystöitä johti linnoitussuunnitteluesikunta. Työt jatkuivat joulukuulle 1944. (Arimo, 1981)
Betonikorsut sijoitettiin maaston muotojen mukaan niille parhaiten sopivimmille paikoille ja niille osoitettiin paikka paalulla. Paalu sijoitettiin suunnitelmapiirustuksessa määritettyyn 0-pisteeseen. Paalu oli muodoltaan aina neliskulmainen. Paaluun merkittiin myös rakenteen numero.
Asekorsuissa (konekivääri- ja panssarintorjuntakorsut) 0-pisteen lisäksi merkittiin ampusektorin keskiviiva seipäillä tai paaluilla. Lisäksi merkittiin ampumasektorin etäisyydet 0-pisteestä. Korsun tulevan korkeusaseman määritti linnoitustoimiston maastosuunnittelija tai suunnitteluosasto joko kirjallisesti tai rakennusosaston välittämänä. Samalla rakentajalle annettiin korsun lähelle sijaitsevan kiintopisteen korko. (Bonsdorff, 1942)
Korsun perustamiseen tarvittava peruskuoppa kaivettiin tai louhittiin tarpeelliseen syvyyteen työpiirustuksien osoittamalla tavalla. Kaivannot luiskattiin siten, etteivät ne voineet sortua. Peruskuopasta kaivettu maa-aines varastoitiin lähelle rakennetta ja ne käytettiin myöhemmin rakenteen peittämiseen ja turpeet maisemointiin.
Peruskuoppaa kaivattaessa otettiin huomioon työvara esimerkiksi muottilaudoitusta varten. Konekiväärin käytön vaatima sektorileikkaus tehtiin maankaivu- ja louhintatöiden ohessa vähintään minimimittojen mukaan.
Maarakennustyössä peruskuopan pohja leikattiin tasaiseksi ja pohja juntattiin käsivoimin tiiviiksi. Korsut tuli rakentaa joko kalliolle tai maapohjalle eli osittainen kalliolle rakentaminen oli kiellettyä.
Peruskuoppa salaojitettiin huolellisesti savesta valmistettuja salaojaputkia käyttäen. Kuivatusvedet johdettiin kokoojaputkilla, jotka olivat asfaltoituja sementtiputkia. Jokaisen korsun alle tehtiin kokoojakaivo, jonka pohja muotoiltiin koveraksi. Viemäriputki halkaisijaltaan 100mm, erikoistapauksissa suurempi, tehtiin sementtiputkesta kaltevuudella 1:100 ja se sijoitettiin minimissään 1500mm syvyyteen maan pinnasta.
Myös kalliolle perustettuihin korsuihin tuli sijoittaa kuivatusta varten viemäriputki. Salaojitus ja viemäriputki päätettiin ns. päätekaivoon, joka pyrittiin yhdistämään ympäristössä avo-ojaan tai vesistöön kivisalaojalla tai riekusalaojalla.
Korsujen varustelu kuten ampuma- ja tähystysaukot, käsikranaatin pudotusputki, sulkulevyt, savukanava, ilmanvaihtoputket, varauloskäytävä ja ovet tehtiin erikoispiirustusten mukaan.
Ovien ja luukkujen karmit, jakokotelo sekä putket asennettiin muotteihin ennen betonoimista. Putkien tuli ulottua vähintään 5cm ulos betonin pinnasta.
Piirustukseen merkittyä ampuma-aukkoa ei tehty muulloin, kuin maastosuunnittelijan annettua siitä kirjallisen määräyksen. Varauloskäytävä jätettiin maastosuunnittelijan luvalla pois, jos sen tekeminen ei ollut tarkoituksenmukaista.
Korsujen laudoitus tehtiin laudoituspiirustuksien mukaan. Laudoituksessa käytettiin täyssärmäistä puutavaraa. Laudoituksessa oli tärkeää, että se tuki muottitöiden onnistumista, siten että betonointitöiden yhteydessä kaikki toimi rakenteellisesti oikein.
Laudoitus oli tehtävä kyllin vahvaksi, jotta se kesti voimakasta sullontaa. Puutavaran piti olla riittävän kostea, jotta muotit eivät paisu betonoinnin yhteydessä. Tarpeen tullen muotteja piti kastella, jotta puutavara ei kutistuisi kuivuessaan liikaa. Puutavaraa käytettiin jossain määrin myös betonikorsujen sisätiloissa esimerkiksi katoissa. (Linnoitustoimisto, 1941-44).
Betoniraudoitukset toteutettiin raudoituspiirustuksien mukaisesti sen ajan yleisiä ns. rautabetoninormeja noudattaen. Pintaverkot tuettiin korkeusasemaansa betonikorokkeilla. Raudoitus sidottiin risteyskohdistaan sopivan paksuisilla hehkutetuilla ratalangoilla. Katon valussa käytettiin kaksi tai kolmeosaisia hakoja, joiden tuli olla vähintään 800mm pitkiä ja jatkoksissa jatkospituuksien tuli olla vähintään 800mm.
Katon alapintaan tuli kaikkialle pyöröteräsverkko 2,5mm k/k50mm joka sijoitettiin vähintään 20mm etäisyydelle valun sisäpinnasta. Konekivääri- ja panssarintorjuntatykkikammioiden katon alapintaan asennettiin 3mm mönjätty ja maalattu pelti, jonka kiinnitysraudat tehtiin 12mm pyöröraudasta. Pelti mönjättiin ja maalattiin.
Miehistökorsujen ja -suojien, sekä sisäänkäytävien katon alapintaan tuli sijoittaa verhouslaudoitus 2” lankuista, jonka kiinnityspultit tuli asettaa paikoilleen ennen valua. Verhouslaudat piti kyllästää.
Betonointitöissä sementin tuli täyttää silloiselle portland-sementille asetetut vaatimukset. Samassa valussa käytettiin yhtenäistä sementtilaatua. Työmaalla suoritettiin seurantaa joka vastaa nykyistä laadunvalvontaa.
Kiviainekset oli suositeltavaa säilyttää katoksen alla. Kiviaineksen laadun tuli täyttää hyvälle betonisoralle asetetut vaatimukset ja sen rakeisuuskäyrän tuli seurata mahdollisimman hyvin suhteutuksen ihannekäyrää. Raja- arvo käyrissä sallittiin 10% poikkeamat. Kiviaineksen tuli olla lujaa ja rapautumatonta, sekä sisältää mahdollisimman paljon piikiveä sisältäviä kiviaineslaatuja. Kiviainekselle tehtiin testeinä myös humuskokeita ja liejukokeita.
Betonin valmistuksessa käytetyn veden tuli olla puhdasta, juomavedeksi kelpaavaa. Veden laatua tutkittiin rinnakkaisilla sitoutumisaikakokeilla. Betonivalun tiivistämisessä käytettiin yhtä tärytintä 2,5 betonikuutiota kohti. Käsin sullottaessa oli sullojien määrä kolme miestä betonikuutiota kohti. Tämän lisäksi käytettiin myös koputtamista.
Betonoinnin yhteydessä suoritettiin kontrollikokeita. Sementin laatututkimukset tuli tehdä vähintään kerran kutakin korsua kohti. Samoin kiviaineksen ja veden laatututkimukset vähintään kerran kutakin korsua kohti. Kiviaineksien kosteus oli määritettävä tarpeeksi usein ja se tuli selvittää erityisesti sateisella säällä.
Korsujen ulkopuoliseen vedeneristämiseen oli annettu ohjeet. Työselityksen mukaan veden eristämisen taso riippui vallitsevista pohjavesiolosuhteista. Niissä tapauksissa, joissa pohjavesipainetta ilmeni, käytettiin runsaammin eristämiseen vaativia työtapoja, sekä materiaaleja. Asfalttiemulsion käyttöä betonipintojen sivelyyn käytettiin useassa tilanteessa, sekä juuttikangasta mikäli pohjavesipainetta ilmeni.
Veden eristäminen tapahtui kerroksittain esimerkiksi käyttäen kerroksia asfalttiemulsio + kuuma asfalttisively + jutekangas + kuuma asfalttisively + jutekangas + kuuma asfalttisively + asfalttihuopa + suojabetoni. Näkyviä betonipintoja ei sivelty asfaltilla, vaan tarpeen vaatiessa naamioitiin naamioimisvärein.
Korsujen viimeistelyyn kuuluvat ympäristön kivi- ja maatäytöt tehtiin yleispiirustusten mukaisesti. Kivitäyte tehtiin kerroksittain. Kivet ladottiin vieri vierekkäin ja niissä vaatimuksena saattoi olla jopa 150 kg massa. Raot täytettiin maalla sekä kivillä ja tiivistettiin huolellisesti. Tiivistetyn kivikerroksen päälle ladottiin uusi kerros. Uloskäyntien kohdalla maaluiska vahvistettiin turvemuurauksella piirustusten osoittamalla tavalla.
Korsujen betonilattiat hierrettiin sileiksi laudoilla ja kaltevuudet muotoiltiin lattiakaivoihin päin. Lämmityslaitteina käytettiin valmiita valurautaisia kamiinoita ja liesiä. Savujohdot tehtiin valurautaputkista, jotka eristettiin betonista kahdella 3 mm asbestilevyllä ja yläpää varustettiin savunhajottajalla. Makuuvitsat, pöydät ja tuolit tehtiin puutavarasta ja öljyttiin vernissalla. Seinien sisäpinnat valkaistiin erikoisohjeiden mukaisesti. Korsu naamioitiin pensas puuistutusten avulla maastoon sopivalla tavalla. Naamiointiverkot kiinnitettiin mahdollisuuksien mukaan betonikorsujen kattoon ja siipimuuriin kiinnitysrautojen avulla.
Varauloskäynnit naamioitiin mukulakivillä. Kaikki aukot varustettiin kyllästetyillä puuluukuilla, jotka voitiin lukita sisäpuolelta. Myös sisäänkäynti varustettiin puuovella.
Korsujen katossa on käytetty paikoin säästöbetonirakennetta sementin ja kiviaineksen menekin pienentämiseksi. Tämä on toteutettu siten että jos katon paksuudeksi on määritetty 2300 mm, on ylimmän kerroksen lohkarekivibetonin osuus tästä esimerkiksi 900mm.
Betonivalussa on työsaumaan jätetty 25 mm syvyiset ja 150 mm leveät urat, jotta lohkarekivien väliin valettu betoni kiinnittyisi paremmin. Lohkarekivien väliset saumat saivat ohjeen mukaan olla korkeintaan 50 mm levyiset. (Linnoitustoimisto, 1941-44)
Pallokorsuissa käytetty imubetonitekniikka
Yksi kiinnostavimmista salpalinjan rakentamisessa käytetyistä menetelmistä on pallokorsuissa käytetty imubetonointitekniikka. Sittemmin imubetonointi yleistyi Suomessa 1960-luvun lopulla ja on edelleen käytössä lähinnä teollisuus- ja parkkihallien lattiavalutöissä.
Imubetonointia käytetään muualla myös elementtiteollisuudessa ja infrarakentamisessa kuten kanavien, voimalaitosten, laiturien ja kiitoratojen rakentamisessa.
Menetelmän tarkoituksena on poistaa valetusta tiivistetystä tuoreesta betonimassasta alipainetta käyttäen vettä. Salpalinjan pallokorsuissa betonin lopullinen lujuus kasvoi jopa 25 prosentilla. Imubetoni myös kovettui nopeasti, joten muotit voitiin poistaa nopeammin valun jälkeen. Pallokorsuissa muottien poisto aloitettiin imun päätyttyä, noin 60-90 minuuttia valun päättymisestä. Viimeiset korsun alaosan muotit poistettiin 6-12 tunnin kuluttua valun lopettamisesta. Tämä mahdollisti muottien nopean kierron, jolloin muotteja tarvitaan kappalemääräisesti vähemmän ja korsujen valmistus oli tehokkaampaa.
Sekä puristuslujuus että betonin tiheys oli imubetonissa korkeampi tavanomaisella tekniikalla valettuun betoniin verrattuna. Vesi-sementtisuhde on tärkeä tekijä lujuuden muodostumisessa ja koska imubetonista imetään lopulta ylimääräinen vesi pois, on lopullinen lujuus merkittävästi korkeampi. Tämä ”ylimääräinen” lujuus oli tärkeää, koska pallokorsun seinän tuli kestää tykistötulta ja kenttätestien perusteella päädyttiin imubetonoinnin ansiosta ainoastaan 30 senttimetrin vahvuuteen. (Linnoitustoimisto, 1941-44)
Pallokorsuja varten kehitettiin erityinen muottitekniikka, johon kuului muun muassa sisäpuolelle sijoitettava puinen pohjakehikko ja ilmalla täytettävä halkaisijaltaan noin kolme metrinen kumipallo. Korsun ulkopinnan muotti koostui teräselementeistä. Betoniraudoitusta pallokorsuun sijoitettiin noin 580 kg.
Korsun betonivalussa käytettiin muottiaukon päälle sijoitettua valukartioita, jonka tehtävänä oli suojata sisäpuolista kumipalloa valun aikana. Kartio poistettiin ennen korsun katon valamista.
Imu aloitettiin muoteista ns. imukoneistolla heti kun valu oli päättynyt. Imun päätyttyä poistettiin imuletkusto ja kumikalotti suojakankaineen. Seuraavaksi sisäpuolisesta kumipallosta laskettiin ilma ja myös ulkomuotti purettiin seuraavan korsun valua varten. Korsun alaosan muotit purettiin vasta 6-12 tuntia myöhemmin. Betonivalujen jälkeen tehtiin suunnitelman mukaiset maarakennustyöt, puiset maatukirakenteet oviaukon kohdalle ja korsun naamiointi maastoon.
Edellä kuvatun korsujen rakennustekniikan kehittämien vaati useita yrityksiä ja valut onnistuivat vasta marraskuussa 1942. Vastaavanlaista tekniikkaa oli käytetty aikaisemmin Yhdysvalloissa pienten väestönsuojien rakentamiseen. Itse imubetonitekniikan oli patentoinut 1930-luvun puolivälissä Yhdysvaltoihin muuttanut ruotsalainen Karl Pauli Billner.
Salpalinjan pallokorsut kestivät koeammunoissa 150-155mm haupitsin eli kenttätykin ammuksen vaikutuksen. Sodan aikana pallokorsuja valettiin kaiken kaikkiaan lähes tuhat kappaletta. Niitä ei lasketa mukaan linnoitteisiin eli ne oli tarkoitettu ainoastaan majoitustiloiksi.
Betonirakenteiden tutkimukset
Betonirakenteiden kuntoa tutkittiin projektissa Salpalinja-museon varsinaisen näyttelyalueen ulkopuolella sijaitsevasta korsusta n:o 322. Sen rakenteista porattiin yhteensä kahdeksan lieriönäytettä. Näytteille tehtiin karbonatisoitumistestit, joista selvisi betonin kemiallinen suojaus raudoitukselle. Betonin lujuutta selvitettiin vetolujuustesteillä ja puristuslujuustesteillä.
Tutkimuksen yhteydessä kohteessa paikan päällä suoritettiin betonipeitekerrosmittauksia. Tutkimukset tehtiin Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun akreditoidussa betonilaboratoriossa. Näytteet porasi Kymilabsin koulutettu laboratorioinsinööri.
Näytteenottopaikat sovittiin katselmuksessa 18.10.2018 yhdessä tilaajan kanssa. Koekappaleet porattiin 5.11.2018. Näytteen otossa käytettiin Hilti DD120 timanttiporaa sekä vedenkierrätykseen Hilti DD WMS 100 järjestelmää.
Näytteitä otettiin ulkoa kaksi kappaletta seinästä ja kaksi kappaletta katosta. Sisältä otettiin myös kaksi näytettä seinistä ja kaksi katosta. Näytteiden pituudet vaihtelivat 67-366 mm välillä ja lieriöiden halkaisija oli 54 mm. Koekappaleiden otosta jääneet reiät paikattiin Weber Vetonit REP25+ -korjauslaastilla. Betonipeitemittauksilla selvitettiin raudoituksen syvyys betonipinnasta, sillä mikäli betoni on menettänyt alkalisuutensa tälle syvyydelle ovat teräkset alttiina korroosiolle. Peitekerrosmittausten tulokset vaihtelivat sisällä välillä 19.2 … 59.7 mm. Ulkona peitekerros oli mittausten mukaan suurempi.
Laboratoriossa tehdyissä mittauksissa ei betonin karbonatisoitumista havaittu koekappaleissa juuri lainkaan. Suurin mitattu karbonatisoitumissyvyys oli 5 mm ja useimmissa mittauksissa vain 0-2 mm. Hyvät tulokset perustuvat korsujen laadukkaaseen betonityöhön. Betonin suhteutus on tehty hyvin ja massassa on käytetty laadukasta runkoainesta ja sementtiä. Betonin hyvä tiiviys on myös seurausta huolellisista betonivalutöistä ja hyvästä jälkihoidosta.
Kymilabsin betonilaboratoriossa koekappaleet testattiin standardien mukaisesti, puristuslujuus testattiin standardin SFS-EN 12390-3 määräyksillä käyttäen standardin SFS-EN 12390-4 mukaista puristuslujuudentestauslaitetta. Vetolujuudet testattiin käyttäen standardia SFS 5445.
Koekappaleiden puristuslujuudet vaihtelivat välillä 114.1 … 121.2 MPa. Vaihtelu on hyvin pientä, joka tarkoittanee sitä, että koko korsun valu on tehty samaa betonin suhteutusta käyttäen. Koekappaleiden tunnukset, testauksen ajankohta ja mitatut arvot on esitetty taulukossa 1. Merkintä K150 tarkoittaa sivumitoiltaan 150mm olevan betonikappaleen kuutiolujuutta. Tämä vertailuarvo on saatu testatun lieriön lasketusta puristuslujuudesta standardin mukaan muuntamalla.
Korsusta porattujen koekappaleiden vetolujuustestien tulokset on esitetty taulukossa 2. Koekappaleessa ”ulko 4” näyte murtui ulkopinnastaan, joten se ei kuvaa todellista betonin vetolujuutta rakenteessa. Muissa näytteissä murtokohta oli syvemmällä ja lujuudet vaihtelivat välillä 1.8 … 3.2 MPa.
Tuloksissa huomiota herättää betonin poikkeuksellisen korkeat lujuudet. Sen selittää osittain rakenteen käyttötarkoitus. Korsut on suunniteltu tykistötulta kestäviksi, joten niissä on pyritty erittäin suuriin lujuuksiin ja sementtiä on käytetty runsaasti, jopa 425 kg/m3. Rakentamisessa betoniasiantuntijana ja suunnitteluosaston johtajana toimineen Jukka Vuorisen päiväkirjojen perusteella kattoraketeissa sementtiä käytetiin jopa 450 kg/m3 (Söderlund & Pitkänen, 1996).
Toinen seikka joka selittää suuret lujuudet, on korsujen rakentamisessa käytetty sementtilaatu. Sementti oli karkearakeista Portland-sementtiä, jolloin lujuuden kehitys on jatkunut pitkään ja loppulujuudet ovat suhteessa kasvaneet. Jos verrataan tavanomaiseen nykyiseen rakentamiseen ovat korsujen puristuslujuudet suuruusluokkaa kaksinkertaiset. Betonin erikoisasiantuntijana uransa Imatran Voimassa, sittemmin Fortumissa ja Contestassa tehneen Aki Schadewitzin mukaan sama on todettu vahoissa pato- ja voimalaitosrakenteissa.
Nykyisin pyritään hienorakeisemmilla sementtilaaduilla nopeampaan lujuuden kehitykseen johtuen rakentamisen aikatauluista. Tällä ei siis ole mitään tekemistä laadun kanssa eli tässä suhteessa korsujen rakentamista ei voi verrata nykyisin vallalla olevaan rakennustekniikkaan.
Korsujen rakentamista varten oli linnoitustoimisto laatinut suunnitelmapiirustuksien lisäksi työohjeita ja työselityksiä. Esimerkiksi betonirakentamista varten oli tarkat ohjeet.
Rakennetutkimuksen pohjalta voidaan todeta, että tutkitun korsun betonirakenteet ovat hyvässä kunnossa. Betonin lujuudet ovat korkeita ja betonin sisällä olevat betoniteräkset ovat suojassa korroosiolta.
Betonirakenteiden vauriot ja niiden korjaaminen
Korsujen rakenteissa esiintyy vaurioita mutta suurimmalla osalla niistä ei ole merkitystä esimerkiksi rakenteiden kantavuuteen tai pitkäaikaiskestävyyteen. Betonirakenteiden tyyppivaurioita ovat esimerkiksi lohkeamat, pinnassa olevien teräsosien ruostevauriot ja vesivuodot.
Maaperän vesi tulee paikoin rakenteesta läpi, joka näkyy kalkkimuodostumina. Joissakin korsuissa on muutamassa kohdassa katon sisäpinnan raudoitus jäänyt alas ja muottia vasten harvaksi jäänyt betoni on rapautunut paljastaen raudoituksen. Siten betoniteräkset ovat altistuneet korroosiolle.
Tyyppivaurioiden korjaamiseksi projektissa laadittiin viitteellistä ohjeistoa, jossa lähtökohtana opiskelijoilla oli oppiminen, ei varsinaisten korjaussuunnitelmien laatiminen.
On siis syytä korostaa, että korjaustyöt tulee tehdä erillisten asiantuntijoiden laatimien suunnitelmien perusteella. Korjaamisessa on myös otettava huomioon myös rakenteiden autenttisuus eli tavanomaiset korjausmenetelmät eivät välttämättä aina tule kysymykseen.
Projektityössä Salpalinja-museon näytteillä olevasta konekiväärikorsusta tutkittiin rakenteiden pinnan kosteuspitoisuuksia käyttäen mittalaitteena Gann Hydromette RTU 600 lukulaitetta ja B50 pintaindikaattoria. Siinä mittalaitteiston anturi muodostaa sähköisen kentän ja mittaa rakenteen kosteuden jopa 100 mm syvyyteen saakka.
Kosteusmittausten tulokset on esitetty taulukossa 3. Tuloksien perusteella rakenteet ovat kosteita ja paikoin hyvin kosteita (luokittelu: erittäin kuiva, normaali, puolikuiva, kostea, hyvin kostea, märkä).
Kuten yllä todettiin, kaikissa korsuissa esiintyy kosteudesta johtuvia ongelmia. Kosteusongelmaa syntyy sade- ja sulamisvesien painovoimaisesta siirtymisestä, konvektiosta, diffuusiosta ja kapillaarisen kosteuden siirtymisestä
Salpalinjan rakenteet rakennettiin nopeasti puolustusvalmiiksi sotaa varten eikä siis kestämään vuosikymmeniä sodan jälkeen. Rakenteiden sijainti ja korkeusasemat valittiin strategisetsi ampumasuunnat huomioon ottaen, ei välttämättä vesien virtaus huomioon ottaen. Korsujen pohjien salaojitusta ei ole tehty kunnossapito tai pitkäaikainen toimivuus silmällä pitäen. Sama koskee vierustäyttöjä.
Louhituilta kalliopohjilta ja seinämiltä puuttuu salaojitus eikä niitä ole myöskään injektoitu vesitiiviiksi. Kapillaarisen veden kulkua ei ole betonirakenteissa estetty. Korsujen suuri rakenteellinen kosteus näkyy betonirakenteissa kalkkivuotona ja kasvustoina. Myös sisäilmassa on kosteutta ja siitä johtuvia haittoja.
Ongelman korjaaminen on hankalaa, sillä se edellyttää joko kosteuden poistamista rakenteista tai rakenteiden tiivistämistä vesitiiviiksi.
Ensimmäinen edellyttäisi mittavia kaivu- ja täyttötyöt korsujen ympäriltä ja todennäköisesti myös korsujen alla perusmaapohjan salaojittamista esimerkiksi suuntaporaamalla. Rakenteiden tiivistämiseen vesitiiviiksi pelkästään sisäpuolisella korjauksella ei projektityössä löytynyt luotettavaa ratkaisua.
Loppusanat
Salpalinja-museon ja Miehikkälän kunnan tilaamassa oppilasprojektissa saatiin monipuolisesti tehtyä selvityksiä museoalueen korsujen rakenteiden kunnosta ja niiden rakentamisesta. Tietoa voidaan käyttää hyväksi mahdollisia tarvittavia tulevia toimenpiteitä suunniteltaessa korsujen säilyttämiseksi.
Projekti oli onnistunut myös oppilaitoksen ja opetuksen näkökulmasta. Nykyisin amk-opinnoissa painotetaan työelämälähtöisyyttä ja opiskelijakeskeisyyttä. Tämä toteutui ”korsuprojektissa” erittäin hyvin, sillä projektilla oli muutakin merkitystä kuin oppiminen, jokainen koki tekevänsä tärkeää työtä.
Haluamme ehdottomasti säilyttää historiaamme eri muodoissa tarkasteltavaksi tuleville sukupolville.