Samaan ihmetyksennuotioon tuotti polttoainetta vierailu toisen asteen opinnot ammattioppilaitoksessa aloittaneiden nuorten opiskeluryhmässä, joilla oli hyvin eloisa, vauhdikas ja äänekäs tapa olla läsnä luokkaympäristössä. Näin lempeästi nuoria ymmärtävällä ja hyväksyvällä tavalla tulkittuna. He tuntuivat olevan varsin vähän kiinnostuneita virallisesta opettajan vetämästä, ja opetussuunnitelmaan perustuvasta opetuksesta, mutta kertoivat ja osoittivat kuitenkin viihtyvänsä hyvin ryhmässään.
Keskustelu opettajien kanssa vahvisti, ettei kyseessä ollut vierailijoiden aiheuttamaa poikkeuksellista käytöstä, vaan pikemminkin kuvasi hyvin sitä, miten ryhmä toimi ja käyttäytyi muutenkin tunneilla. Kokemus aiheutti hanketiimissämme paljon pohdintaa. Pyörittelimme aihetta eri kulmista, yrittäen ymmärtää, mitä tuossa kohtaamisessa tapahtui ja mitä sen kautta voidaan nähdä ryhmätoiminnasta.
Huomaan ajattelevani asiasta jotakuinkin seuraavasti: nuoret toimivat tilanteessa heille ominaisella tavalla, he olivat läsnä oman nuorisokulttuurisen, epävirallisen kehänsä kautta. Viittaan tässä kehällä Hoikkalan & Pajun (2013) jäsennykseen, jossa koulun toiminnan nähdään koostuvan karkeasti kahdesta kehästä. On virallinen opettajan vetämä opetussuunnitelmaperustainen kehä, ja epävirallinen, oppilaiden ja ryhmien toiminnasta koostuva kehä (Hoikkala & Paju 2013).
Me saimme seurata ryhmän ja yksilöiden vuorovaikutusta ja niiden vertaistapahtumista koostuvan kehän toimintaa. Ja hyvä näin, he viihtyivät tällä kehällä, toimien tälle ryhmälle ominaisella tavalla. Mutta mitä tästä pitäisi ajatella suhteessa oppilaitoksen keskeisiin perustehtäviin, oppimiskokemuksen tuottamiseen ja kasvun tukemiseen?
Kohti dialogisempia toimintaympäristöjä
Helppoa olisi todeta, että näiltä nuorilta puuttui tolkku ja meidän on kasvattajina saateltava, ehkä jopa pakotettava heidät, aikuisten näkökulmasta toivottavan ja järjellisen toiminnan äärelle. On kerrottava ja osoitettava heille, mikä on virallisen opetussuunnitelmaan perustuvan kehän määrittelemä toiminnan raami ja vaatimus.
Tietenkin jossain määrin aikuisten tehtävä on aina auttaa nuoria sopeutumaan yhteiskunnan ja instituutioiden asettamiin vaatimuksiin ja rajoihin (vrt. Hoikkala & Laine 2017). Mutta kuka määrittää, mikä on riittävä taso?
Miten rakentaa kouluun toimintaympäristö, joka mahdollistaa ja vahvistaa varttuvien sukupolvien osallisuuden yhteiseen maailmaamme?
Pahimmillaan nuorten kasvattaminen ”tolkun ihmisiksi” ohittaa nuoruuden tärkeänä ja suvereenina ihmisenä olemisen vaiheena. Sen sijaan, että tuemme heitä pyrkimyksissä rakentaa omaa suhdettaan vallitsevaan todellisuuteen ja sen rakenteisiin, tuupimme heidät hirvittävällä vauhdilla kohti aikuisuuden täydellistymistä, kyllästettynä edellisten sukupolvien totuuksilla ja reunaehdoilla.
Ajattelen, että jos ei kokonaan, niin ainakin osittain nuorten osallisuuden kokemuksen ohenemista koulujen ja oppilaitosten toimintaympäristöissä selittää näiden kahden, mystisenoloisesti toisiaan hylkivien kehien kohtaamattomuus. Nuoret näyttävät viihtyvän hyvin omalla epävirallisella, oppilaiden ja ryhmien vuorovaikutuksesta ja niiden vertaistapahtumista koostuvalla kehällään. Se läikähtelee kirkkaasti niissä tiloissa ja sopukoissa, jonne virallinen opettajien vetämä opetussuunnitelmapohjainen kehä ei yllä. Nuori joutuu koko ajan miettimään, mikä on suhteeni näihin molempiin kehiin ja miten säädän toimintaani kehien vaatimusten mukaiseksi.
Tätä kautta kouluissa ja oppilaitoksissa vallitsee epävirallisen ja virallisen kehän muovaama sosiaalinen järjestys, joka tuottaa erilaisen toiminnan vaatimuksen tilanteissa. Virallinen kehä tuottaa korostetusti yksilöllisen pärjäämisen vaatimuksen ja monet sen areenoista ja vaatimuksista tukee tätä. Epävirallisessa kehässä nuorten on erityisesti kyettävä ratkaisemaan ja käsittelemään yksilöllisyyden ja ryhmään sulautumisen tuottamia jännitteitä ja vastaamaan kysymyksiin: ”Miten minä olen ja ilmenen ryhmässä ja miten ryhmä on ja ilmenee minussa? Millaisena kelpaan ryhmässä ja olenko silloin enää minä, kun kelpaan?” Näihin vastaaminen vaikuttaa molempiin kehiin ja molemmat kehät myös asettavat näille kysymyksille omat vaateensa ja reunaehtonsa.
Keskeiseltä kysymykseltä tuntuu, miten virallinen kehä onnistuu tukemaan nuorten ponnisteluja osaksi ryhmää ja toisaalta säilyttämään oman erityisen yksilöllisyytensä.
Voidaanko lähteä ajatuksesta, että virallinen pedagoginen kehä pyrkisi kytkemään opetussuunnitelmaan pohjaavat tavoitteensa nuorten epävirallisen elämyskehän tilanteisiin? Sen sijaan, että käsitellään nuorten kehää häiriötä tuottavana ja jatkuvasti vaimennettavana, pyrittäisiin vastaamaan kysymykseen: Miten nuorten elämyskehä ja opettajien vetämä virallinen pedagoginen kehä saatellaan toistensa äärelle ja jopa dialogiin keskenään?
Nuorisotyö oppaana kehien välillä
Yksi tie kohti toisiaan ymmärtävää ja kunnioittavaa dialogia kehien liikkeessä voisi mahdollistua nuorisotyön avustamana. Me tarvitsemme jonkun aktiivisesti tekemään sellaisia tekoja, jotka kytkevät näitä kahta kehää toisiinsa koulun arjessa sellaisella tavalla, jossa molempien erityispiirteet huomioidaan.
Yhtä lailla tärkeää on purkaa yhteisen dialogin estäviä solmuja, jotka sitovat voimavaroja kehiä erossa pitävään toimintaan. Nuorisotyö on työskennellyt nuorisokulttuurien ja aikuisten luoman yhteiskunnan synnyttämissä ristiriidoissa ja aalloissa aina, liikkuen ketterästi niiden välillä.
Nuorisotyön taito sanoittaa muutosta ja kompromissiehdotuksia molempiin suuntiin rakentaa huojuvia siltoja nuorten elämysmaailman ja instituutioiden välille. Voisiko nuorten elämysmaailman kehän ja koulujen ja oppilaitosten virallisen kehän matka kohti parempaa ja ymmärtävämpää tulevaisuutta kulkea nuorisotyön osaamista hyödyntäen?
Tämä on yksi tie kohti parempaa nuorten osallisuuden kokemusta.