Opetussuunnitelmien uudistamisella pyrimme tarmokkaasti tulevaisuuden osaamistarpeiden havaitsemiseen, mutta tarkastelemmeko riittävästi oppimisen syvyyttä opiskelijan näkökulmasta? Miten voisimme varmistaa, ettei oppiminen jää pinnalliseksi, suorituskeskeiseksi ja itseään toistavaksi? Miten voisimme auttaa opiskelija oppimisessaan syvemmälle tasolle, joka johtaa hänet myös kyseenalaistamisen, jatkuvan oppimisen, luovuuden ja uudistumisen polulle?
Sterling (2011) on kuvannut oppimisen syvyyttä kolmen tason kautta. Ensimmäinen taso parantaa oppijoiden suorituskykyä, mutta ylläpitää vallitsevia järjestelmiä. Toisen tason oppiminen perustuu oman toiminnan reflektioon. Silloin toimintaa kyllä kehitetään, mutta vallitsevat rakenteet pysyvät yhä vahvoina. Tämän tason oppiminen ei siis vielä itsessään kehitä radikaalia luovuutta esimerkiksi ekologisen kantokyvyn, kestävyyden ja yhteiskuntavastuun näkökulmista. Siksi tarvitsemme kipeästi kolmannen tason syvällisempää oppimista, joka muuttaa oppijoiden uskomuksia radikaalisti. (Grund & ym. 2024; Sterling 2010)
Kolmannen tason oppiminen auttaa oppijoita näkemään ympäröivän todellisuuden ja oman suhteensa maailmaan toisin, jolloin oppimisesta tulee transformatiivista, vaikuttavaa ja jopa yhteiskuntaa sekä sen rakenteita uudistavaa. Kolmannen tason syvällinen oppiminen vaatii radikaalin luovuuden lisäksi intuition, rohkeuden ja resilienssin harjoittelua turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä (Grund & ym. 2024; Sterling 2010).
Aalto-yliopiston rehtori Ilkka Niemelän mukaan luovuus ei ole vain harvojen etuoikeus tai harvojen vastuulla (Järvinen 2024). Luovuuden oppiminen, lisääminen ja kehittäminen vahvistavat sekä kestävää kehitystä, innovaatiokyvykkyyttä että kilpailukykyä. Siksi olisikin tarpeen kysyä, pitäisikö ongelmiin tarttumisen ja mahdollisuuksien havaitsemisen jopa niin sanottujen viheliäisten ongelmien (wicked problems) osalta olla pedagogisen uudistamisemme pohjavireenä ja johtolankana.
Entä miten luovuus ja varsinkin radikaali luovuus, joka haastaa vallitsevia normeja, ajattelutapoja sekä toimintamalleja, näkyy opetussuunnitelmiemme tavoitteissa ja sisällöissä? Rikommeko rajoja ja uskallammeko kokeilla uutta? Henkivätkö pedagoginen kulttuurimme ja uudistamamme opetussuunnitelmat haastamista, uusien näkökulmien ja vaihtoehtojen etsimistä sekä löytämistä? Vai löyhkäävätkö ne liikaa ummehtuneilta, entisyyteen nojaavilta normeilta?
Pedagogisen luovuuden ja uudistamisen äärellä voimme rohkeasti kysyä, onko meillä aikaa, halua ja kykyä riittävän syvään reflektioon, jonka kautta voimme synnyttää pedagogista transformaatiota. Vai vetäydymmekö vastuusta ylläpitämällä osaltamme vallitsevia järjestelmiä ja toimimattomia rakenteita?
Pedagogisen uudistamisen ja uudistumisen matkat ovat ikuisia, eikä valmista tule koskaan. Vanhasta luopuminen kirpaisee, sillä tuttuus luo turvaa. Siksi uudistamis- ja uudistumisprosessien aikaisella reflektiomme syvyydellä ja laadulla on vahva vaikutus lopputulokseen. Epävarmuuteen astuminen voi epäilyttää, huolestuttaa ja pelottaa myös meitä oppimisen ammattilaisia. Siksi juuri uskomustemme haastaminen ja transformatiivisen oppimisen omaksuminen voivat avata meille sekä jarruttamisen syitä että katalysaattoripotentiaaliamme.
Tulevaisuus on kuitenkin läsnä – juuri nyt. Voimme rohkeasti tutkailla sitä, luoda sitä ja kannustaa jokaista oman luovan potentiaalinsa etsimiseen ja löytämiseen. Luovuuden, rohkeuden, intuition sekä resilienssin kehittymisen kautta syntyvää vaikuttavuutta ei välttämättä voi mitata, mutta siitä voi seurata paljon hyvää ja kaunista.