Keskityn tässä artikkelissa esittelemään muutamin esimerkein osaa Väliväylän niin sanotusta Valkealan reitistä, jonka kokonaispituus on 113 km. Mielenkiintoni kohteena on Kannuskosken ja Kepsunjärven välinen osuus, jossa on nähtävissä niin muinaishistoriaa kuin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tehdashistoriaakin sekä tukinuiton historiaa (Väliväylä. Vanha… s.a.).
Pohdin myös kulttuurihistoriallisen kohteen ja luontokohteen kokemuksellista yhdistymistä, ja teen siitä merkitysanalyysia.
Kulttuurihistoriallisen kohteen monet merkitykset – luontoarvojen ja ihmisen kädenjäljen sulautuma
Väylän varrelta löytyy monelta aikakaudelta kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita, jotka liittyvät niin muinaiseen asumiseen kuin 1700–1800-luvuilla alkaneeseen koskien patoamiseen ja muokkaamiseenkin. Väliväylä on ollut myös satojen vuosien ajan ennen koskien patoamista lohijoki, mutta kalastushistoriasta ei ole säilynyt jäänteitä virran rannoilla.
Säilyneet kulttuurikohteet tarjoavat myös luontoelämyksiä ja virkistäytymismahdollisuuksia retkeilijöille läheltä ja kaukaa. Näissä kohteissa luontoelämys syntyy ihmisen muokkaamassa mutta käyttökohteeltaan muuttuneessa maisemassa, jossa menneisyyden elinkeinojen vaikutus on edelleen nähtävissä, vaikka luonto on ottanut uudelleen tilaa itselleen.
Tämä dikotomia eli kohteen ominaisuuksien kaksijakoisuus on kiinnostavaa, sillä tämän kaltaisissa kohteissa on oma estetiikkansa, joka eroaa villin luonnon, talousmetsäluonnon, kultivoidun maalaismaiseman tai ylläpidettyjen historiallisten miljöiden estetiikasta. Näiden kohteiden historia ja nykyinen tila kertovat ihmisen yrityksistä kesyttää luonto omiin, usein taloudellisiin tarkoituksiinsa sekä siitä, kuinka luonto ottaa omansa takasin. Kulttuurihistorian kokemus yhdistyy luontokokemukseen.
Muinaishistoriaa kalliomaalauksissa
Tirvalta Väliväylää alaspäin mentäessä saavutaan Kepsunjärvi-Tarhajärven alueelle, josta on reitti Rapojärvelle. Kepsunjärven läheisyydessä, Vetelojan varressa, korkeassa Lakiasuonmäen kallioseinämässä on nähtävissä 20 metrin päässä toisistaan oleva kaksiosainen kalliomaalaus, josta etelämpänä sijaitseva osa esittää hirveä. Pohjoisemmassa maalauksessa on sekä ihmishahmo että hirvi ja jokin tunnistamaton kuvio. (Miettinen 1990, 67 – 68; Kalliomaalaus Kepsu – Skipparila s.a.)
Maalaukset erottuvat varsin heikosti, jos niitä vertaa esimerkiksi erittäin selvästi erottuviin Kristiinan Astuvansalmen tai Verlan kalliomaalauksiin. Kallion edessä on kuusikkoa ja soista maastoa, joten paikan tuntu on nykyään salaperäisen kiehtova. Maalaukset tehnyt muinainen taiteilija on luultavimmin tehnyt ne veneestä käsin noin 3500–3200 eKr., sillä kivikaudella nykyisen suon paikalla on ollut järvi. Vedenpinta on ollut kivikaudella korkeammalla ja vesistöt ovat myös kulkeneet osittain eri reittejä kuin nykyään. (Miettinen 1990 67.) Tämä selittää sen, miksi monet kalliomaalaukset ovat varsin korkealla kalliossa.
Muinaislinnojen paikkoja on alueella useampiakin, esimerkiksi Immasenjärven pohjoisrannalla olevalla korkealla mäellä on tulkittu sijainneen muinaislinnan. Myös Jaakonniemellä, Kepsunjärven ja Tarhajärven erottavalla korkealla kalliovuorella, 65 m korkeudessa, on sijainnut muinaislinna (Poutiainen & Seppä 2014, 23–24).
Kivikauden Ihmiset rakensivat sopivien etäisyyksien päähän korkeille mäille linnoituksia, joista saatiin yhteys naapureihin merkkitulien avulla esimerkiksi vihollisen hyökätessä. Nämä kaksi kivikautista asuinpaikkaa ovat vain esimerkkejä alueen muinaisjäänteistä, sillä hyvien kalavesien ja riistamaiden tietämillä on asuttu melko tiheästi jo kivikaudella.
Tukinuitto näkyy maisemassa edelleen
Väliväylää on käytetty tukinuittoon Saimaalta Kymijokeen 1890-luvulta aina 1960-luvulle. Väliväylän käyttö tukinuittoon alkoi sen jälkeen, kun Kannuskosken puuhiomon omistaja sai luvan rakentaa Lakka- ja Kannuskosken vesilaitosten sulkulaitoksiin lauttausrännit. Samalla annettiin sahatoiminimi Aktiebolaget W. Gutzeit & Co:lle lupa rakentaa Tirvankoskeen uittoränni. (Lehmunen 2015.)
Kannuskoski ennen -sivustolla kerrotaan elävästi siitä, kuinka ”tukinuitto vilkastutti kylän elämää kymmenien vuosien ajan 1960-luvulle asti. Ylemmältä reitiltä uitetut tukkilautat täyttivät koskien yläpuoliset vesialueet. Lautat purettiin ja ohjailtiin ensin Kannuskosken ja sitten Ruokokosken ränneistä Ruokojärveen, koottiin taas ja hinattiin röllin voimin Kyykoskelle. Tähän kaikkeen tarvittiin kymmeniä miehiä ja naisia. Rannoille rakentui uittolaitteita ja röllit, hinaajat sekä keluveneet liikkuivat virralla ahkerasti.” (Kannuskoski ennen s.a.)
Vanhat tukinuittorännit on jo purettu, ja koskia on myös kunnostettu kalastustarkoituksiin; taimenien ja järvilohien nousemista varten koskiin on siirretty takaisin kiviä, jotka aikoinaan poistettiin uiton esteinä. Tukinuitosta muistoina näkyy kallioissa ja suurissa kivissä metallisia renkaita ja koukkuja eli hakauksia, joihin uittorännit ovat olleet kiinnitettyinä tai joihin on kiinnitetty tukinuitossa tarvittavat ohjauspuut eli otvat.
Myös uittoaikakauden rakennuskantaa on jäljellä, kuten Kyykosken uittotupa ja sauna, jotka nykyään ovat yksityisomistuksessa. Tukinuitonkin kannalta merkittäviin kohtiin reittiä on perustettu retkeilyä varten tulisijakotia ja niiden yhteyteen halkoliiterit ja wc:t. Elämysten fasiliteetit ovat siis kunnossa.
Myös Tirvalla, seuraavalla kylällä Väliväylän Vääntäjänvirtaa alaspäin mentäessä, tukinuitto ja saha- sekä tehdastoiminta hallitsivat elämää 1890-luvulta eteenpäin. Immasenjärven ja Tirvanjärven välillä maisemaa vesistöstä käsin hallitsevat Tirvan tehtaiden säilyneet entiset rakennukset, jotka ovat tätä nykyä virkistyskäytössä OAJ:n lomamökkeinä. (Ks. Muotio 2021.)
Vesivoimaa on otettu talteen Tirvan vesivoimalaitoksessa Pajukoskessa jo vuodesta 1904 lähtien. Kannuskoskella sijaitseva Ruokokosken voimala lienee perustettu 1914. (Lax 1947, 6.) Niin Tirvan Pajukosken yläjuoksun kuin ylempänä Vääntäjänvirralla olevan Taikinakosken yli on tehty pioneerien toimesta sillat, joita pitkin retkeilijät pääsevät liikkumaan maastossa.
Väliväylän kulttuuri- ja luontokohteiden merkitysanalyysi
Väliväylän alue kantaa sekä luonto- että kulttuurikohteen arvoja. Se on edustava kohde-esimerkki niin muinaishistoriasta, kyläyhteisöjen synnyn ja kehittymisen historiasta kuin alueen tehdashistoriasta ja siihen liittyvästä tukkilaisperinteestä. On tärkeää huomata, että kulttuurihistoria on ympärillämme, ei pelkästään museokokoelmiin kerättynä.
Väliväylän kylien rikas historia näkyy autenttisena jatkuvasti muuttuvassa kulttuurimaisemassa ja luontoympäristössä. Väliväylän alueella on paljon enemmänkin kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita kuin tässä artikkelissa mainitaan, ja myös niiden elämyksellinen ja kokemuksellinen sekä yhteisöllinen arvo on suuri; kohteet vetävät retkeilijöitä ja matkailijoita puoleensa elävöittäen näin maaseutua.
Myös alueella asuvat arvostavat paikallishistoriaa, joka liittää heidät seudun menneisyyteen. Silta tulevaisuuteen rakentuu menneisyyden ja omien juurien ymmärtämisen kautta. Väliväylän alueen kulttuurihistoriallisten kohteiden kannalta ideaalitila on, että niiden olemassa olosta tiedetään laajasti, niitä arvostetaan mahdollistamalla ihmisten pääsy niiden ääreen ja niiden säilymistä tuetaan mahdollisimman kattavasti.
Luontoretkeilyn yhdistäminen kulttuurikohteiden tarkasteluun on hyvä tapa kasvattaa tietämystä ja arvostusta kumpaakin asiaa kohtaan. Kohteiden hyödynnettävyyden ja saavutettavuuden mahdollistaminen takaa parhaimmassa tapauksessa myös näiden kohteiden suojelun. (Ks. Häyhä et. al. 2015.)
Luonto muuttuu ajan virrassa ja ihmisten toimien seurauksena jatkuvasti. Kivikaudella ihmiset metsästivät loppumattoman suurissa metsissä ja kalastivat patoamattomista joista. Maatalouden yleistyessä pellot alkoivat hallita maaseutumaisemaa, ja tehtaiden ja sahojen läheisyyteen raivattiin valtavia tukkilaaneja eli lansseja, joissa puutavaraa säilytettiin. Vanhoissa valokuvissa kylämaisema on hyvin avara ja puuton.
Kun tukinuitto ja sahatoiminta hiipuivat ja lopulta myös viljelys- ja laidunmaat alkoivat supistua, järvien ja jokien rannat muuttuivat taas metsäisiksi viidakoiksi, joissa puut kumartuvat virran puoleen. Kylämaisemat ovat tällä hetkellä huomattavasti metsäisempiä kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Jokaiselle sukupolvelle se tutuin ja ”ainoa oikea” maalaismaisema on hiukan erilainen.
Väliväylällä vieraillessa voi kuitenkin hetkeksi asettaa itsensä kivikauden kalastajan tai 1800-luvun lopun tukkilaisen asemaan. Virran rannalla voi näin kokea historian syvästi havahduttavalla tavalla.