Espanjan Jaeniin suuntautuneen opettajavaihtoni teemana oli vanheneva väestörakenne. Yksilötasolla pitkäikäisyys on osoitus hyvinvointivaltion toimivuudesta ja tarjoaa syytä juhlaan. Väestötasolla vanhenemiseen liittyvät sosiaaliset ja taloudelliset seuraukset ovat kuitenkin haastavia. Riittääkö työikäistä väestöä huoltamaan ikäihmisiä? Missä määrin tarvitaan esteetöntä lisärakentamista? Kuinka katetaan terveyspalvelut?
Jaen tuo matkakohteena mieleen Jyväskylän. Kolmetuntinen junamatka lentokentältä tarjoaa suomalaisen metsämaiseman sijasta espanjalaista kansallismaisemaa: peltoa, peltoa, muuntaja, härkä, lisää peltoa. Perillä odottaa yli sadantuhannen asukkaan kaupunki ja sen kokoon suhteutettuna suuri yliopisto, jossa on 17.000 opiskelijaa. Jeanissa on myös vanhan linnan rauniot, joilta on upea näkymä yli kaupungin. Lisäksi kaupungin erikoisuutena voi pitää raitiovaunulinjaa, joka ei liikennöi. Paikallinen linja-autoyhtiö haastoi kaupungin oikeuteen kilpailun vääristämisestä ja voitti juttunsa. Nyt käyttämättömiksi jääneet kiskot toimivat keskustassa autojen väliaikaisena pysäköintipaikkana.
Opettajavaihtoni isäntänä toimi Trabajo Social y Servicios Sociales, josta valmistuu sosiaalityöntekijöitä. Opettaja Teresa Amezcua Aguilarin mukaan opiskelijat ovat kiinnostuneita ikäihmisten parissa tehtävästä sosiaalityöstä, sillä ala työllistää hyvin. Muiden Euroopan maiden tavoin myös Espanjassa perheen rooli hoivaamisessa on muuttunut. Naisten työssäkäynnin lisääntyminen, lasten aiempaa vähäisempi määrä sekä yleinen individualismin kasvu ovat kasvattaneet yhteiskunnan roolia vanhustyössä.
Toisaalta Espanjaa edelleen vaivaava työpaikkojen puute on ollut osaltaan palauttamassa perheiden hoitovastuuta. Lisäksi hallitus on toteuttanut useita säästötoimenpiteitä. Yhdeksi ratkaisuksi on Espanjassa, samoin kuin Suomessa, esitetty kotihoidon tehostamista.
Yhä useampi vanhus elää yksin
Kotihoidon suosiminen on tuottanut tilanteen, jossa kasvava määrä ikäihmisiä, myös muistisairaita, asuu yksin kotonaan. Yli kaksi miljoonaa 65 vuotta täyttänyttä espanjalaista asuu yksin. Heistä 850.000 on täyttänyt 80 vuotta. Myös todella vanhojen, sata vuotta ylittäneiden määrä on kaksinkertaistunut viimeisen 15 vuoden aikana. Suomessa kehitys on samansuuntaista.
Kotihoidon resursointi on osoittautunut haasteelliseksi asiakkaiden kasvavan lukumäärän vuoksi. Lisäksi kotona hoidetaan yhä huonokuntoisempia. Suomen mediassa palstatilaa ovat viime aikoina saaneet laitoshoidon puutteet mutta myös kotihoito kipuilee ongelmissa. Tavallisesta poikkeavat ratkaisut, kuten muistikylä tai yhteisöasuminen, ovat edelleen harvinaisia. EU:n teemavuosi vuonna 2012 kannusti aktiivisen ikääntymisen merkeissä monisukupolvisuuteen mutta meni molemmissa maissa ohitse merkittäviä jälkiä jättämättä.
Tuoreen tutkimuksen mukaan (López Doblas 2018) espanjalaiset ikäihmiset haluavat elää mieluummin yksin, kuin muuttaa vuosikymmeniä kotinaan olleesta asunnosta lastensa luokse. Pitkäaikaiseen elinympäristöön luodun tunnelatauksen lisäksi muuttointoa lannistaa sosiaalisen ympäristön kaventuminen, eli mahdollinen naapuruston ja ystävien katoaminen. Ikäihmiset haluavat myös viimeiseen saakka välttyä tuntemukselta, että he ovat lapsilleen taakka. Jopa köyhyysrajalla elävät eläkeläiset käyttävät vähäiset varansa mieluummin itsenäiseen asumiseen kuin säästäisivät asumalla yhdessä. Jos joku on pitänyt tällaisia valintoja suomalaisena erikoisuutena, hän on erehtynyt.
Vanhustyöhön tarvitaan radikaalia ajattelua
Opettajavaihtoni isäntätahon esimies, Francisco Luis Rodriguez Fernández arvelee Espanjan tarvitsevan sosiaalipolitiikassa uutta radikaalia ajattelua, joka paradoksaalisesti olisi paluuta sosiaalityön juurille. Perustehtäväksi tulisi nostaa väestön keskuudessa tapahtuva voimavarojen löytäminen ja ylläpito. Nyt pelkona on tilan antaminen markkinavoimille. Tämäkin kuulostaa suomalaisittain tutulta. Esping-Andersenin vakiintunutta jaottelua hyödyntäen voisi todeta sekä pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion että eteläeurooppalaisen konservatiivisen hyvinvointivaltion antavan tilaa liberaalille hyvinvointivaltiomallille, jossa korostuvat itse otetut vakuutukset.
Suomi ja Espanja ovat erilaisuudestaan huolimatta kohtaamassa samaa haastetta, pitkäikäisyyttä. Yhteistyön esteenä ja hyvien käytäntöjen jakamisen hidasteena on yhteisen kielen puuttuminen. Jaenilaiset eivät Rodriguez Fernándezin mukaan kohdista voimavarojaan pohjoiseen ja ikääntymiseen, vaan Etelä-Amerikkaan ja esteettömyyteen.
Käsiä ei tule vanhustyössä nostaa antautumisen merkiksi mutta ehkä Suomen ja Espanjan on etsittävä radikaaleja ratkaisuja muualta kuin toisiltaan. Edelleen parhaita ratkaisuja lienevät tanskalainen yhdessä olemisen malli hygge sekä hollantilainen tiimityön malli, jonka Buurtzorg on menestyksekkäästi tuotteistanut.