Samalla opin tuntemaan vanhempani itsestäni irrallisina yksilöinä ja ymmärtämään heidän elämänvalintojaan. Vauhdikkaat, jännittävät ja tunnelmalliset kertomukset olivat myös mitä parhainta viihdykettä ja mielikuvituksen rakennusmateriaalia.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että jotakin jätettiin myös kertomatta, ja tutkimuksen avulla olen saanut tietoa näistä vaietuista ja salatuistakin asioista. Tarkastelen tässä artikkelissa sukututkimusta kirjoittamisen ja tarinankerronnan välineenä, sekä historian tutkimuksen alalajina ja itsetuntemuksen välineenä.
Sukututkimus selvittää mikrohistoriaa
Sukututkimus on alkanut kiinnostaa yhä useampia ja myös nuorempia ihmisiä Internetin erilaisten sukututkimussivustojen ja -sovellusten kautta.
Jotkut tutkijat tyytyvät kokoamaan pelkkiä faktatietoja suvustaan, kuten nimiä, syntymä- ja kuolinaikoja, paikkakuntia, osoitteita, talojen nimiä ja mahdollisia omaisuusluetteloita. Jotkut menevät syvemmälle ja tilaavat kirkkoherranvirastosta, maistraatista ja Kansallisarkistosta kaiken suvustaan löytyvän materiaalin.
Faktoihin perustuvan tiedonhankinnan lisäksi sukulaisten kertomukset menneisyydestä ovat tärkeä ulottuvuus sukututkimusta. Itse olen kirjoittanut paljon suvustani juuri sukulaisiltani kuulemiini kertomuksiin perustaen. Ihmisten muistoihin perustuvat kertomukset ovat aina tulkintoja menneestä, ja usein ne perustuvat muiden henkilöiden muistoihin, jolloin tulkintakerroksia tulee lisää.
Näkökulmat, tulkinnat, väärinmuistamiset ja liioittelut ovat menneisyyden muistelun lähteiden elävää pintaa.
Sukututkimukseen liittyvät tarinat ovat mikrohistoriaa. Se haastaa niin sanottua virallista historiantutkimusta kertomalla vallanpitäjien ja yhteiskunnan rakenteiden historiaa suuntaamalla huomion arkipäivän pieniin tapahtumiin ja tavallisten ihmisten elämään (ks. esim. Salmi-Nikander 2008). Se on usein myös kodin, naisten ja lasten historiaa, josta virallinen historiankirjoitus on lähestulkoon vaiennut.
Mikrohistoria tarttuu myös perimätietoon ja menneisyyden tapahtumien sivujuonteisiin, jollaisia voivat olla vaikkapa eriskummalliset tapaukset tai tavallisten ihmisten tunteiden ja motiivien tutkiminen, jossa suurena apuna ovat esimerkiksi päiväkirjat.
Faktan ja fiktion häilyvä raja
Kertomukset menneisyydestä ovat aina tarinoita, vaikka niiden kertoja koettaisi kuinka tarkasti kertoa tapahtumat juuri sellaisina kuin ne olivat. Kertojan muisto on hänen näkökulmastaan kerrottu menneisyyden tapahtuma, joten se ei ole koskaan objektiivinen näkemys. Kerronnan maailmassa objektiivisuus ja totuus ovat relativistisia käsitteitä. Nämä kysymykset ovat historiankirjoituksen perusproblematiikkaa, joka on tuttua kaikille menneisyyttä kirjoittamalla dokumentoiville.
Suvun historian tapahtumat saattavat joskus viedä tarkastelijansa varjoihin.
Aina tutkimuksen paljastamat tapahtumat eivät ole hauskoja, kauniita tai miellyttäviä; menneisyydestä voi nousta tietoisuuteen vaikeasti käsiteltäviä asioita, kuten rikoksia, petoksia, sairautta, köyhyyttä ja väkivaltaisia kuolemantapauksia. Eräs tuttavani lopetti oman sukunsa tutkimisen siihen, kun 1600-luvulla hänen esi-isänsä oli saanut hirttotuomion hevosvarkaudesta.
Sukututkimuksen kirjoittaminen voi olla kuitenkin myös hyvä tapa purkaa omia ja suvun menneisyyteen liittyviä traumoja. Suvun kipupisteiden aukikirjoittamista voikin pitää traumafiktion yhtenä muotona. Traumafiktiolla tarkoitetaan yksilön elämän raiteeltaan suistavien, dramaattisten, äkillisten elämänmuutosten ja tapahtumien toistamista fiktion keinoin (Tieteen termipankki 2018, ks. myös Knuuttila 2006, 23–33).
Tällaisia tapahtumia liittyy lähes jokaisen suomalaisen suvun kohdalla esimerkiksi sota-aikoihin. Ihmismieli pyrkii unohtamaan kokemansa trauman tai vaihtoehtoisesti toistamaan sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Kuten trauman käsittelyssä, niin myös sukututkimuksessa on kysymys unohduksen ja muistamisen välisestä jännitteestä. Muistamalla ja selvittämällä tapatumien syyt voi vapauta menneisyyden traumoista.
Menneisyydestä kirjoittamalla itsetuntemukseen
Sukututkimusharrastukseni kautta olen tutustunut laajaan joukkoon ennestään minulle tuntemattomia sukulaisia, joista osasta on tullut hyvinkin läheisiä. Vaikka nämä sukulaiset ovat jo edesmenneitä, heistä löytyy minulle uusia tietoja ja ominaisuuksia jatkuvasti lisää. Opin tutkimuksen kautta tuntemaan heitä ja teen heitä eläviksi jälleen.
Tutkimusta tehdessä kysyn itseltäni usein, voiko oikeastaan koskaan tuntea toista ihmistä täydellisesti – edes niitä läheisimpiä ja elossa olevia. Esimerkiksi vuosina 1908–1945 elänyt isäni äiti Bertta on tullut minulle tutuksi tutkimuksen kautta. Hänen elämänsä jäi lyhyeksi, mutta se oli sitäkin kiihkeämpi ja tapahtumarikas.
Elämännälkäinen, voimakastahtoinen ja koko elämänsä suurten henkilökohtaisten ja taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppaillut, seitsemän lasta synnyttänyt nainen kuoli keuhkotautiin juuri jatkosodan päätyttyä. Hän oli odottanut miestään kotiin erinäisistä syistä koko aikuisen elämänsä, ja sitten kun mies viimein pääsi rintamalta, Bertta hellitti elämästä.
Menneisyyden ihmisten kautta ymmärrän myös monia asioita aikalaissukulaisistani sekä voin hyvin kuvitella tulevien sukupolvien elämän suuntaa.
Myös omille lapsilleni tutkimukseni tarjoaa elämän kivijalkaa menneisyydestä. Heidän mahdollisten lastensa ajatteleminen on erittäin suuri motiivi menneisyydestä kirjoittamiselle, kirjoitanhan tällöin myös itseäni tutuksi heille. Ehkä heidän on helpompaa luoda kokonaiskuvaa menneisyydestä kirjoitusteni avulla.
Kirjoittaminen itsessään on tärkeä prosessi, joka avaa reittejä omaan mieleen ja tunteisiin, sekä tietysti lisää tietämystä ja ymmärrystä, puhumattakaan kirjoitustaidon paranemisesta. Päiväkirjojen kirjoittamisen terapeuttiset hyödyt on jo tunnistettu (ks. esim. Seppälä 2014; Pastila 2019).
Kun päiväkirjan kirjoittamisen yhdistää sukututkimukseen, saa kaksinkertaisen hyödyn itsen ja menneisyyden tutkimisen saralla. Olen itse kirjoittanut tämän tyyppistä päiväkirjaa vuoden 2018 ajan, ja voin suositella tätä melko rankkaa, mutta syväluotaavaa ja kasvattavaa kokemusta kaikille.
Lopuksi
Jokainen ihminen on lähde. Niin kauan kuin vanhat sukulaiset voivat kertoa jotakin menneisyydestä, heitä kannattaa haastatella. Jonakin päivänä – ja aina yllättäen – se on myöhäistä.
Vanhimmista sukulaisista kannattaa aloittaa, sillä heidän muistonsa katoavat todennäköisimmin ensin. Vierailut suvun vanhusten luo tuovat monenlaista iloa; ilahduttavat kumpaakin osapuolta, luovat osallisuuden ja kuulluksi tulemisen kokemuksia sekä antavat ainutlaatuisen arvokasta tietoa historian virtaan katoavasta maailmasta.