Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) järjestää vuosittain laajan työkokouksen, jossa eri toimijat saavat ajankohtaista tietoa tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen ehkäisemisestä ja hyvistä käytänteistä. Osallistun näihin vuosittaisiin kokouksiin, koska opetan sairaanhoitajakoulutuksessa seksuaaliterveyttä ja sukuelinten silpominen on tässä opetuksessa yhtenä aihealueena. Tieto silpomisesta ja sen ehkäisystä on kuitenkin tärkeää myös muissa koulutuksissa.
Silpomisperinteellä on vakavia terveyshaittoja
Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen on yksi naisiin kohdistuvan väkivallan muoto. Silpomisella eli ympärileikkauksella tarkoitetaan kaikkia ei-lääketieteellisistä syistä tehtäviä toimenpiteitä, joissa naisen ulkoisia sukuelimiä poistetaan tai vahingoitetaan. Käsite ”sukuelinten silpominen” (engl. FGM eli female genital mutilation) on WHOn suosittelema käsite, koska se kuvaa paremmin toimenpidettä tyttöjen ja naisten oikeuksia loukkaavana toimenpiteenä. Asiakastyössä suositellaan käytettäväksi käsitettä ympärileikkaus, tai sitä termiä, jota asiakas itse käyttää.
Ympärileikkauksen tyypistä riippuen silpomisen seurauksena on monen asteisia, välittömiä ja pitkäaikaisia, fyysisiä ja psyykkisiä terveyshaittoja. Yleensä silpominen tehdään tytön ollessa 0-15 vuoden ikäinen. Silpomista harjoitetaan ympäri maailmaa, yleisyyden vaihdellessa alueittain (kuva 1). Silpomisen läpikäyneitä tyttöjä ja naisia arvioidaan olevan noin 200 miljoonaa ja joka vuosi noin neljällä miljoonalla tytöllä on riski joutua silvotuksi. Perinteen taustalla on alueittain vaihtelevat kulttuuriset, uskonnolliset, esteettisyyteen liittyvät, taloudelliset, moraaliset ja puhtauteen liittyvät syyt. Sukuelinten silpominen tiedostetaan nykyään yhtenä kunniaan liittyvän väkivallan muotona. Nuorten, erityisesti naisten ja tyttöjen siveellisyyden ja sen säilyttämisen ajatellaan olevan koko perheen tai suvun yhteinen asia. Silpomisen läpikäynyttä tyttöä pidetään näissä kulttuureissa kunniallisena ja naimakelpoisena.
Sukuelinten silpominen on ihmisoikeuksia loukkaava perinne, joka rikkoo monia kansainvälisiä sopimuksia, kuten Kansainvälistä lapsen oikeuksia koskevaa yleissopimusta (1989) sekä Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (Istanbulin sopimus, 2015). Suomi on sitoutunut näihin kansainvälisiin naisten ja lasten ihmisoikeuksia edistäviin ja väkivaltaa ehkäiseviin sopimuksiin. Useat kansalliset toimintaohjelmat sisältävät silpomisen ennaltaehkäisyyn kohdentuvia toimenpiteitä. Näitä toimintaohjelmia ovat muun muassa Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen (FGM) estämisen toimintaohjelma, Väkivallaton lapsuus: toimenpidesuunnitelma lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä 2020−2025, Naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelma vuosille 2020–2023 sekä Istanbulin sopimuksen toimeenpanosuunnitelma vuosille 2022–2025.
Suomen rikoslainsäädännön mukaan silpominen on rangaistavaa pahoinpitelynä tai törkeänä pahoinpitelynä, josta enimmäisrangaistus on 10 vuotta vankeutta. Rikokseksi tulkitaan myös tilanne, jossa Suomen kansalainen tai Suomessa pysyvästi asuva ulkomaalainen henkilö osallistuu silpomisen järjestämiseen Suomessa tai ulkomailla, vaikkei itse silpomista suorittaisikaan. Ainoana Pohjoismaana Suomessa ei ainakaan toistaiseksi ole erillistä silpomisen kieltävää lakia.
Väkivaltaisiin perinteisiin on puututtava määrätietoisesti
Silpomisen ehkäisytyössä tarvitaan kulttuurisensitiivistä, mutta samalla väkivaltaan määrätietoisesti puuttuvaa työotetta. Ennaltaehkäisevään työhön tuotetaan erityisesti THL:n sekä erilaisten hankkeiden toimesta julkaisuja puheeksi ottamisen ja ohjauksen tueksi. THL:n Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen estäminen-verkkosivustolla on muun muassa Tiedä & toimi -esite (kuva 2) ja YouTubesta löytyy työkokouksessa esitelty uusi video ”Mitä silpominen tarkoittaa ja miten kohdata sen läpikäynyt asiakas?”.
Työkokouksessa esiteltiin myös Helsingin kaupungin ohjeet silpomiseen puuttumiseksi. Ohjeistus on suunnattu toimijoille, jotka kohtaavat työssään silvottuja tai silpomisuhan alla olevia tyttöjä ja naisia. Ilmiö koskettaa terveysalan lisäksi muun muassa varhaiskasvatusta, perusopetusta ja muita kouluasteita sekä lastensuojelua ja perheiden erityispalveluja. Jokaisen ammattilaisen on tiedettävä, miten silpomisepäily tai silpomisuhkaepäily otetaan puheeksi ja miten asiassa edetään. Toimintaohjeissa kuvataan, missä tilanteessa tehdään lastensuojeluilmoitus ja milloin konsultoidaan poliisia. Huoli saattaa herätä esimerkiksi silloin, jos tytön perhe on kotoisin silpomisperinnettä noudattavilta alueilta, tytöllä on toistuvia poissaoloja koulusta, tyttö ilmaisee olevansa huolissaan suunnitteilla olevasta matkasta ja siihen liittyvästä juhlasta tai tytön psyykkinen vointi aiheuttaa huolta. Mikäli ammattilaisen kohtaamalle asiakkaalle, potilaalle tai oppilaalle on jo tehty silpominen, on ammattilaisella oltava tietoa silpomisen terveysvaikutuksista osatakseen ohjata tyttö tai nainen tarvittavan lääketieteellisen avun piiriin.
Valmiudet silpomisen ehkäisyyn hankitaan koulutuksissa
Itse tutustuin silpomisilmiöön opiskellessani kätilöksi 1990-luvun vaihteessa, jolloin Suomeen alkoi saapua pakolaisia perinnettä harjoittavilta alueilta, kuten Somaliasta. On ikävää ja turhauttavaakin, että tämä tyttöihin ja naisiin kohdistuva väkivaltainen perinne elää yhä ja silpomista ehkäisevää työtä täytyy aktiivisesti jatkaa. Mikään kulttuurinen tapa ei oikeuta rikkomaan kehollista koskemattomuutta eikä kulttuurisensitiivisyys saa tarkoittaa ihmisoikeuksia loukkaavien tapojen hiljaista hyväksymistä. Perinteen kitkeminen vaatii määrätietoista työtä niin silpomisperinnettä harjoittavissa yhteisöissä kuin eri toimialojen koulutuksissa. Silpomistilanne saattaa tulla eteen muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollossa, lasten päivähoidossa, opetustoimessa tai vastaanottokeskuksissa työskenteleville ammattilaisille. Näin ollen silpomisen ennaltaehkäisy ja silpomiseen puuttuminen tulee sisältyä monialaisesti eri koulutuksiin hyvinvointialalla. Vaikeiden ja tunteita herättävien asioiden kohtaamista asiakkaiden, potilaiden ja oppilaiden kanssa on tärkeää harjoitella jo opiskeluaikana. Näin madalletaan puheeksi ottamisen ja puuttumisen kynnystä tulevina ammattilaisina ja konsultointikäytänteet muiden viranomaistahojen kanssa tulevat luonteviksi.