Tämä artikkeli pohjaa Next-verkkolehdessä julkaistuun kirjoitukseen Jäljet johtavat Hotelli Hesperiaan – Eräiden kalusteiden tarina. Tuossa jutussa keskiössä oli Voitto Haapalaisen Hotelli Hesperian yökerhoon 1960–70-lukujen taitteessa suunnittelema tuoli-rahi -yhdistelmä, jonka alkuperän kartoitus oli varsin haastava projekti.
Kyseisten esineiden merkitysanalyysi nosti esiin monia ajatuksia teollistumisen synnyttämän massatuotannon ja kulutusyhteiskunnan heijastumisesta muotoiluun ja design-tuotteiden syntyyn, käyttöön ja arvostukseen. Myös 1900-luvun puolivälissä käyttöön otetut uudet materiaalit, kuten erilaiset muovit herättävät paljon ajatuksia niin ekologisuuden, säilyvyyden kuin säilytettävyydenkin näkökulmista. Tulevaisuuden antiikkiesineiden joukko on huomattavasti esinemäärältään runsaampaa kuin vanhan antiikin esineistö (1900-lukua varhaisemmat esineet), ja nämä esineet ovat myös materiaaliensa puolesta moninaisia ja haasteellisia.
Modernin historian esineistön dokumentoinnin haasteet
Monikaan ei tule ajatelleeksi, että 1960–70-lukujen esineistö on nykyään antiikkia, sillä antiikiksi voidaan luokitella yli 50 vuotta vanhat esineet. Oma asiansa on sitten se, millaisista esineistä kannattaa puhua; on paljon massatuotettuja esineitä, joilla ei ole suurta suunnittelullista arvoa.
Tässä artikkelissa tarkoitan uudella antiikilla esineistöä, joka edustaa aikakautensa parasta suunnittelua ja jonka suunnittelija tai ainakin valmistaja on yleensä tiedossa. Kaikkien esineiden design-arvoa ei pystytä valmistusajankohtana näkemään, vaan esine tai kaluste nousee vasta myöhemmin yleisön kiinnostuksen kohteeksi tai saa muutoin design-esineen arvon. On myös paljon hyvää suunnittelua, joka ei koskaan nouse arvostuksessa siihen terävimpään kärkeen, mutta on silti sälyttämisen arvoista.
Lukija voi katsoa ympärilleen ja miettiä, mikä häntä ympäröivässä esinemaailmassa on mahdollisesti vuonna 2050 arvokasta ja jälkipolville säilytettävää, ja miksi. Toivottavasti tällaisia esineitä löytyy mahdollisimman paljon, sillä kysymys on myös ekologisuudesta, joka sitoutuu esineiden elinkaareen liittyviin tärkeimpiin ominaisuuksiin: käytettävyyteen, kestävyyteen ja esteettisyyteen.
Modernin historian haasteena onkin valtava tietomäärä – ja tässä tapauksessa valtava esinemäärä. Monista suomalaisista muotoilutuotteista, jotka ovat jopa tunnettujen suunnittelijoiden suunnittelemia uniikkikohteisiin, on vaikeaa saada tietoa, sillä näitä kohteita on paljon, eikä dokumentointi ole pysynyt kaikkien kohteiden esineistöjen perässä.
Arvokkaiden kohteiden ja tavaramäärän lisääntyessä ammattilaisten (museologien, restauroitsijoiden, konservaattoreiden, taidehistorioitsijoiden jne.) tekemä dokumentointi on jatkuvasti hajanaisempaa ja satunnaisimpiin, jollakin perustella arvokkaimpiin tai kiinnostavimpiin kohteisiin keskittyvää.
Myös kohteiden arvostuksen kysymykset muuttuvat jatkuvasti, eikä ole helppoa tai yksiselitteistä sanoa, mitkä kohteet tai millaiset esineistöt ovat tulevaisuudessa arvokkaita tai mitä esimerkiksi kannattaa museoida. Kriteerien luominenkaan tälle ei ole helppoa. Joitain välineitä kuitenkin on: Merkitysanalyysimenetelmä on yksi hyvä tapa tehdä kohdeanalyysia, samoin museoissa dynaamisten kokoelmien ja kokoelmakehittämisen idea, joka niin ikään hyödyntää merkitysanalyysia:
”Kokoelmakehittämisen ja dynaamisten kokoelmien käsitteillä korostetaan ajatusta, että museokokoelmat ovat enemmän väline kuin lopputulos. Dynaamisuus merkitsee yhteisöllistä museointiprosessia ja kokoelmien kehittämistä tallennuksen ja poistojen keinoin, mutta myös olemassa olevien kokoelmien ja museo-objektien reflektointia, merkityksellistämistä ja kontekstualisointia yhä uudelleen ja uusista näkökulmista. Kokoelmien potentiaali ja käyttöarvo korostuvat. Merkitysanalyysi sopii hyvin dynaamisten kokoelmien ja kokoelmakehittämisen keinoksi, koska menetelmään sisältyvät olennaisina piirteinä moniäänisyys sekä uudelleen tulkinnan ja käytettävyyden vaatimukset.”
(Häyhä et. al 2015.)
Oma kysymyksensä on, kuka pystyy ennakoimaan ja määrittelemään tulevaisuudessa keräilijöitä laajasti kiinnostavat muotoilijat ja esineistöt. Nämä vaihtuvat mielenkiinnon kohteet ovat ajassa liikkuvia, ja usein jää arvoitukseksi, miksi juuri joku tietty suunnittelija alkaa kiehtoa laajasti keräilijäkuntaa. Tästä hyvänä esimerkkinä tällä hetkellä erittäin suosittu valaisinsuunnittelija Paavo Tynell.
Kenen muotoilijan tuotannosta nousee 70-luvun muotoilun yllättävä keräilykohde? Tai varsin pian 1980–90-lukujen? Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sen vaikeampaa tulevaisuuden suosikkien arvelu on. Mielenkiintoista on myös pohtia sitä, miksi joku tietty muotoilija saa paljon julkisuutta ja joku toinen ei – hyvästä suunnittelujäljestään huolimatta. Vähemmän tunnettuja suomalaisia muotoilijoita on historian saatossa ollut ja on edelleen elossa paljon, ja heillä on tärkeä rooli muotoilun laajalla kentällä.
Sankarimuotoilijoiksi nousevat vain jotkut, eikä aina voi varmasti sanoa, miksi tämä nousu tapahtuu. Hyvän perusmuotoilun, kauniin arjen arvojen näkeminen muotoilutuotteissa, yleensäkin asiantuntijuuden kehittyminen tämän hetken parhaan muotoilun ja tulevaisuuden antiikin ymmärtämiseen on myös suurissa määrin koulutuksen ja sivistyksen kysymys.
Uuden antiikin materiaalihaaste
Erityisesti 1960-luvulta lähtien muotoilutuotteiden uudeksi materiaaliksi nousi kestävä, helposti muotoutuva ja varsin edullinen muovi, josta on olemassa monia erilaisia yhdisteitä (Ks. Plastoposeeni… 2021).
Muovista on sittemmin tehty kartettava materiaali, josta ei nykyään enää saisi suunnitella mitään, ei ainakaan käyttöesineitä tai huonekaluja. Vaikka muovimateriaalit ovat epäekologisia sinänsä, ovat niistä jo valmistetut esineet kuitenkin erittäin kestäviä, lähestulkoon ikuisia.
Olemassa olevien muovisten kalusteiden ja design-esineiden kohdalla ei olekaan järkevää miettiä niiden palautumista luonnon kiertokulkuun tai niiden kierrättämistä uusiksi muoviesineiksi vaan niiden pitkää käyttöikää sekä laajoja käyttömahdollisuuksia niiden ”vintage-arvon” näkökulmasta. Kun muovikaluste kerran on tehty, sitä ei saa hylätä, sillä siihen sitoutuu runsaasti energiaa ja sillä on suuri hiilijalanjälki.
Tulevaisuudessa restauroitaviksi tulee yhä enemmän erilaisista muoveista valmistettuja design-kalusteita, joten restauroinnin opintoihin tulee sisältyä erityistietämystä modernien materiaalien restauroinnista ja konservoinnista. Nykyään tuotesuunnittelun kohdistuessa ekologisiin materiaaleihin, joiden kohdalla eräs arvo on niiden alhaisessa hiilijalanjäljessä ja palautumisessa takaisin luonnon kiertokulkuun, ovat muoviset design-tuotteet niitä kaikkein kestävimpiä esineitä, jotka säilyvät hyvin hoidettuina ja valolta suojattuina jopa satoja vuosia.
Biotuotemuotoilun koulutuksessa onkin hyvä miettiä myös uusimman, ekologisen designin kestävyyttä ja tapoja säilyttää sitä jälkipolville. Nämä kysymykset ovat tietysti tuttuja jo luonnonmateriaaleista valmistettujen antiikkiesineiden, eli vanhan muotoilun kohdalla.
Jälkeemme jäävät esineet
Science fiction -kuvitelmassa voisi paradoksaalisesti käydä niin, että ihmiskunnan kadottua toisesta aurinkokunnasta maapallolle saapuva retkikunta löytää inhimillisen kulttuurin jäänteenä juuri muoviesineitä: Eero Aarnion pallotuolin – tai Hotelli Hesperian yökerhosta säästyneet kalusteet? Kaikki kestävän kehityksen mukaisesti suunniteltu on palautunut takaisin luontoon – ja hyvä niin.
Luonnon ja kulttuurin ristiriita kiteytyy tähän: tarvitseeko inhimillisen kulttuurin tuotteita jäädä kuormittamaan maapalloa? Onko vain ekologinen rakentaminen, muotoilu, taide – tuotanto yleensä – hyväksyttävää? Mitä meistä jää? Ehkä lopulta vain bittejä ja pikseleitä ja mikromuoveja.
Nykyään hartaasti vaalittujen historiallisten esineiden määrä on ollut rajallinen massatuotannon alkuun asti. Räjähdysmäinen esinetuotannon kasvu on aiheuttanut myös arvokkaiden esineiden harvinaistumisen ja eräänlaisen esineinflaation. Nyt tuotantoa on pakko supistaa ja ottaa kaikki olemassa jo oleva uusiokäyttöön, joten jo tehtyä on syytä arvostaa ja vaalia.
Uusia esineitä tulisi tehdä vain perustelluista syistä ja uusiutuvista tai vähintään kierrätettävistä materiaaleista. Keräilijät ovat oikeassa pelastaessaan menneiden vuosikymmenien aarteita uuteen käyttöön ja tuleville sukupolville.