Ensimmäinen tarina

Salla Penttilä, opiskelija, Tampereen ammattikorkeakoulu

Kenialaisessa sairaalassa

Mitä on Kenia? Räikeä ristiriita köyhien ja rikkaiden välillä. Ihmiset sateen huuhtelemissa savimajoissa, mutta silti mahdollisimman hienot vaatteet päällä. Sairaalassa opiskelijat hoitavat potilaita tavoilla, joita kokeilevat ensi kertaa. He antavat lääkkeitä, joiden vaikutuksia eivät välttämättä ymmärrä. Henkilökuntaa on aina liian vähän, potilaat odottavat tutkimuksia päivästä toiseen, sillä heillä ei ole varaa maksaa tutkimuksia. Lääkkeitä annetaan, jos niitä on tai jos potilaan omaiset ovat ostaneet niitä. Vitaalitoimintoja tarkkaillaan, jos ehditään ja jos laitteita on osastolla ja ne vielä toimivat.

Se, mitä olen taidoissa oppinut, on rohkeus. Se, mitä olen teoriassa oppinut, on pääasiassa asiat, joita olemme itse selvittäneet työpäivien jälkeen, sillä harvoin kenelläkään on ollut aikaa selostaa meille sairauksista, hoidoista ja lääkkeistä. Välillä joukossa on helmiä, hoitajia, jotka välittävät potilaiden saaman hoidon laadusta ja joilla on erittäin paljon tietoa ja osaamista. Ja me mietimme, kuinka kauan he jaksavat ammatissaan.

Potilaat harvoin itkevät, valittavat tai vaativat mitään. Sairaalat, joissa olemme harjoitteluissa, ovat niitä, joihin tulevat ne, joilla ei ole muuhun varaa.

Kenian monet kasvot

Kaduilla huudellaan, osoitellaan, kerjätään rahaa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita, mutta välillä senkin ystävällisyyden takana on toive saada meiltä rahaa. Me olemme täällä nähtävyys, jopa siinä määrin, että paikalliset haluavat ottaa kanssamme selfieitä vain siitä syystä, että olemme valkoihoisia.

Tuktuk-kyydeissä ja kadunvarsimyyjien hinnoissa on aina mzungu-lisä. Kenelläkään ei ole kiire minnekään, asiat tapahtuvat harvoin silloin, kun ne on alun perin sovittu. Bussimatka Mombasasta Kisumuun kestää helposti 16 tunnin sijasta reilun 20 tuntia.

Tiiviiksi nivoutunut porukkamme on se, joka on auttanut jaksamaan täällä silloin, kun on neljä tuntia varmistanut kouristavan lapsen ventilaation riittävyyttä, surrut kaduilla asuvien, liimaa imppaavien lasten kohtaloa, kokenut olevansa epäreilun eriarvoisessa asemassa vain siitä syystä, että on syntynyt Suomeen.

Tämän jengin kanssa on ihasteltu villieläimiä safarilla, kohellettu valtameressä aaltojen keskellä, lohdutettu toisiamme kotipuolen murheissa, vedetty hikisiä treenejä, opittu toisiltamme hyviä reseptejä, ihasteltu upeita auringonlaskuja, hoidettu toisiamme ruokamyrkytyksen iskiessä ja naurettu enemmän kuin pitkään aikaan kenenkään kanssa.

Kokemus on sellainen, jota tulen kantamaan mukanani lopun elämäni. Arvokas opetus sekä katsetta ja ajatusmaailmaa avartava seikkailu. Sen, mitä on ehkä harjoittelussa hoitajana kehittyessä menettänyt, on saanut elämänkokemuksena monin verroin takaisin. Toivoisin kaikille mahdollisuutta lähteä katsomaan maailmaa hieman eri perspektiivistä. Kolme kuukautta on lyhyt aika elämässä, lyhyt aika opintojen keskellä.

Toinen tarina

Kari Hietala, opiskelija, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu

Olen viimeisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija ja tällä hetkellä kahdeksan viikkoa on takana ja kaksi edessä harjoitteluun liittyvää viikkoa Keniassa. Liskot seinillä kulkemassa ja malariahyttysten pistojäljet eivät minua enää hetkauta. Tavallista on, että kevytmoottoripyörillä ajetaan usein ilman kypärää ja tarjotaan kyytiä korvausta vastaan. Alussa hirvittänyt boda-boda -kyyti ei tunnu enää missään.

Myös Kisumun kaupungin katujen varsilla raajarikot kerjäläiset muistuttavat olemassaolollaan, että meikäläinen järjestelmä on kuitenkin kohtuullisesti toimiva, heikoista heikoimpia ei jätetä oman onnensa varaan. Kokemus vaihdosta Keniassa on ollut hieno, vaikka kulttuuriin sopeutuminen on vienyt aikansa. Yksistään tinkimiskulttuuriin sisälle pääseminen vaatii osaamista. Täällä muuttuu todeksi ikivanha sanonta ”ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se, joka maksaa” (pyydetyn hinnan).

Harjoittelu Orongon kylässä

Kahden viikon jakso Orongossa täytti geriatrisen hoitotyön harjoittelua osaksi. Kaksi viikkoa jättivät syvän jäljen harjoittelijan mieleen.

HIV-positiivisia, orpoja ja leskiä sain tavata ja nähdä jotain aidosta perhekeskeisyydestä ja yhteisöllisyydestä, jotka olivat osa harjoitteluni tavoitteista. Iäkkään ihmisen turva ei ole hallituksen tarjoamassa avussa, koska sitä ei ole. Iäkkään turva on lapsissa. Jos puoliso on kuollut, huolenpitäjän vastuu on seuraavaksi vanhimmalla pojalla.

Luontaisten lääkekasvien käyttö osataan, koska ihmisillä ei ole rahaa lääkkeisiin kuin vain harvoin. Edes vajaata euroa, 100 KSH maksavaa paikallisen terveysaseman lääkärin perustarkastuksen hintaa kaikki eivät pysty maksamaan, jolloin he joutuvat kipuineen ja vaivoineen kärvistelemään kodeissaan.

Sairaat hakeutuvat sitten Orongon orpokodin pihan toimistoon, jossa Mama Florence tai muu lääkinnästä tietävä, antaa luonnonkasvista tehtyä lääkettä. Esimerkiksi herbal stevia -kasvilla, jota saimme maistella kasvimaalla, on saatu ai

kaan insuliinipistoshoitoisen diabeteksen asettuminen tilaan, jossa insuliinia ei tarvitse pistää.

Toimistolta löytyy sentään verensokeri-, verenpaine- ja kuumemittari. Orpngosta 30 orpoa lasta on saanut kodin. Toiminta on lahjoitusten varassa, hallitus ei tue toimintaa. Sadekauden aikana tiet ovat vellinä, samoin asukkaiden pihamaat.

Toisessa kuvassa iäkäs asukas on talonsa edustalla. Leski asuu kroonista sairautta sairastavan tyttären kanssa. Sairaudentilasta riippuen, tytär saattaa auttaa keittiötehtävissä tai sitten ei siihen kykene.

Kolmas kuva esittää aurinkohellaa. Saksalainen rouva ilmestyi eräänä perjantaina Orongoon, hän oli sopinut tulevansa esittelemään auringosta lämpöenergian saavaa hellaa. Kuvassa näkyy tehokkain hellamalli, jolla saadaan paikallinen ruoka, ugali, kypsäksi kolmessa tunnissa ilman ainoatakaan polttopuuta. Ajansäästö on merkittävä, sillä naiset keräävät polttopuut, joka vie naisilta huomattavan ajan päivistä.

New Life Home Trustissa

Harjoittelustani seitsemän viikkoa oli hylättyjen vauvojen pelastamiseen ja adoptiovanhempien saamiseen keskittyvän New Life Home Trustin Kisumun yksikössä. Afrikan maissa vauvojen hylkääminen on melko yleistä köyhyyden vuoksi.

Lyhyen harjoitteluni aikana sain havaita, kuinka sosiaalityöntekijä lähti vauvakopan kanssa hakemaan hylättyä vauvaa useamman kerran. Eräänä yönä poliisi toi hylätyn vauvan yövuoron sairaanhoitajan huostaan.

Ehkä eniten tunteitani koskettanut hetki oli eräänä perjantaina, kun Nairobista, yli 300 kilometrin päästä tullut pariskunta oli viikon yksikössä. Edeltäneen taustatyön ja sosiaalityöntekijän sekä adoptiotoimiston kanssa työskentelyn kruunasi kotiin lähtö kaksosten kanssa.

Kolmas tarina

Riitta Kuismin, lehtori, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu

Opettajavaihtoni Keniaan oli helmi- ja maaliskuun 2018 vaihteessa vähän yli kaksi viikkoa. Matkustin Kisumuun pari päivää ennen opiskelijoiden saapumista. Perillä kaikki lähti käyntiin oikein hyvin sekä minun että opiskelijoiden osalta. Kaikki opiskelijat olivat innokkaina alusta saakka lähtemään kaikkeen mahdolliseen mukaan ja kokemaan kaikkea uutta.

Mietimme yhdessä opiskelijoiden kanssa heidän kolmen kuukauden vaihtoaan sekä mahdollisia haasteita tiiviissä ryhmässä elämiseen ja opiskeluun tulevalla jaksolla. Ryhmäytyminen opiskelijoilla lähti alkuun hyvin; pidimme ensimmäisen viikon jälkeen yhteiskokouksen, jossa puhuimme yhteisasumisesta, sen mahdollisesti tuomista haasteista sekä mietimme sääntöjä siihen. Joustavuutta ja avointa mieltä, niin asiat sujuvat hyvin, vaikka kulttuuriinkin liittyen ihmetyksen aiheita nousee jatkuvasti esille. Välillä saa ja voi tuulettaa. Välillä ollaan tiiviistikin yhdessä ja välillä saa ottaa omaa aikaakin.

Tilanteet ja olosuhteet sairaaloissa herättivät paljonkin tunteita ja ajatuksia, joista sitten puhuttiin; ”säännöksi” jäikin yhdessä puhuminen vähintään kerran viikossa ja mieluiten päivän päätteeksi kokemuksien reflektointi kaverin kanssa ja ryhmässä. On muistettava myös levätä sekä tehdä muita mukavia asioita välillä jaksamisen tueksi. Opettaja pysyy WhatsApp-ryhmässä koko vaihdon ajan myös mukana ja siten ottaa osaa vaihtoon ja tapahtumiin sen aikana.

Opettajan läsnäolo on tarpeellista pidempäänkin kuin pari viikkoa, sillä kulttuuriin, elämiseen ja tapoihin liittyen uusia sekä meitä puhuttelevia asioita tulee koko ajan esille. Ja opettaja on jakamassa vastuuta tästä puolesta sekä on tukena miettimässä näitä asioita yhdessä opiskelijoiden kanssa.

Opettajavaihdon aikana tutustuin eri tasoisiin sairaaloihin, eri järjestöjen tukemiin palveluihin, perusopetusta antaviin kouluihin, ihmisten elämään vieraillessani heidän kodeissaan ja tavallisiin ihmisiin, jotka puheliaina jutustelivat kaduilla ja toreilla. Masenon yliopistolla tapasin opettajia, seurasin luentoja ja osallistuin yhdessä kenialaisten opettajien kanssa mm. kokeiden valvontaan ja palautteiden antoon harjoittelun jälkeiseen esityksiin liittyen. Oman alan opetustakin oli ja sain myös kutsun tulla kertomaan mielenterveystyöstä psykiatriselle osastolle.

Kulttuuriin tutustuminen ja kenialaisten elämänmyönteisyyden sekä iloisuuden tarttuminen oli pysäyttävä kokemus. Kenia jätti pysyvän muiston eritoten tässä asiassa!

Lisätietoja: Maseno University, Kisumu, Kenia